Thursday, 20 June 2013

Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään

Tajusin tänään, että joskus tulee se päivä kun mun isovanhempia ei enää ole. Kerran oon jo kokenut sellaisen päivän. 8-vuotias Lotta tuli koulusta, meni keittiöön, ja näki äidin istumassa pöydän vieressä ja sen äidin keittämässä kahvia. Pöydällä oli Pollux-kerhon paketti ja hetkeen se pikku-Lotta ei nähnytkään muuta. Sitten äiti kertoi että toista mummua ei enää ole. Lotta ei osannut käsitellä asiaa, joten se vaan katsoi äitiä ja mummua ja Pollux-pakettia, otti sen ja avasi. Sitten se kysyi äidiltä, voiko pelata Star Shinea. Ei se pikku-Lotta tuntenutkaan sitä mummua vielä mitenkään kovin hyvin, sen ikäisenä se piti isovanhempia aika tuntemattomina ihmisinä, joiden luona käytiin välillä kylässä. Mutta se oli ensimmäinen kerta kun se kohtasi kuoleman, eikä se osannut oikein sanoa mitään. Se vaan tunsi itsensä vähän huonoksi ihmiseksi, kun ensimmäiset ja ainoat kyyneleet tuli vasta pari päivää myöhemmin. 

Tajusin senkin, että joskus kauempana tulevaisuudessa tulee sekin päivä, kun mun vanhempia ei enää ole. Pelkään sitä päivää ehkä enemmän kun mitään. Vanhemmat on ne jotka on aina, joskus niistä tykätään ja joskus ei, mutta kuitenkin ne aina vaan on. Ne on aina valmiina auttamaan jos on ongelmia. Ne on aina kunnossa ja iloisia. Sen takia varmaan oman äidin itku on pahinta mitä voi nähdä. 

Sen mummun poismenon jälkeen oon kyllä kohdannut kuoleman monestikin uudelleen, mutta ne on aina ollut jotain vanhoja ihmisiä, jotka tiesin tuskin nimeltäkään. Hautajaisia on tullut ja mennyt, mutta ei ne oo ikinä ollut mitenkään erityisen vaikeita tai itkettäviä. Kunnes tuli huhtikuun kahdeskymmenesviides päivä. Kun rehtori kertoi mitä on tapahtunut, tunsin hetken palanneeni kahdeksan vuotta ajassa taaksepäin ja olevani taas se pikku-Lotta meidän keittiössä. Siinä hetkessä tunsin itseni niin pieneksi ja yksinäiseksi. Hetken päästä mun oli myönnettävä itselleni, että tätä ei ohitettaisi pelaamalla jotain hevospeliä tietokoneella. Tällä kertaa surun käsittelemiseen menisi aikaa ja energiaa.

 Ja sitten tuli helatorstai ja mun elämän vaikeimmat hautajaiset. Enää se ei ollutkaan kukaan ventovieras joka siellä arkussa oli. Tiesin kuka se oli, enkä voinut estää itseäni tietämästä. Se oli sen huhtikuisen päivän jälkeen mun elämän toiseksi pahin päivä. Ja toisaalta se oli niin lohdullinen. Tiesin, että ystävä olisi nyt poissa meidän käsistä ja Taivaan Isä pitäisi siitä huolta. Mun tunteet meni sen koko päivän niin vuoristorataa, etten itsekkään pysynyt perässä. 

Enkä halua kokea mitään sellaista enää koskaan uudestaan.

p.s. ootteko vielä siellä? en tiiä miten blogin osotteen vaihtuminen vaikuttaa lukijoihin, eli elonmerkkejä kiitos! 

8 comments:

  1. ihanasti kirjotettu taas♥ mut lukijat voi olla sen takia vähän eksyksissä koska osote vaihtu ja jos bloggerin kautta lukee niin kun yrittää mennä kahteen edelliseen postaukseen ainaki niin tulee että tää blogi on poistettu koska osote on muuttunu, itekkin löysin tän osotteen vaan facebooksivun kautta. jos viel vaihdat osotetta joskus niin kannattaa ilmotella blogissa etukäteen niin lukijat tietää mihin mennä:) mut nyt on tainnu taas ihmiset löytää tän? vaiii

    ReplyDelete
    Replies
    1. kiitoos ♥ joo tota mäkin vähän arvelin, en vaan muistanu kunnolla miten se menee :D toivotaan että on löytäny!

      Delete
  2. onko epäkohteliasta kysyä, kuka sun läheinen oli siellä arkussa :(?
    ihanasti kirjoitettu, ittelä tuli iha kylmät väreet♥ liityin lukiaks :p

    ReplyDelete
    Replies
    1. ei oo epäkohteliasta, oon puhunut siitä paljonkin täällä blogissa. se oli mun ystävä marja ♥ kiitos paljon (:

      Delete
    2. <3 Marja oli ihana tyyppi, johon olisin tahtonut tutustua enemmän

      Delete

Kommentoimalla voit olla mun aurinko ♥ / Leave your comment and you can be my sunshine ♥