Thursday, 16 March 2017

home is where your heart is?

Oon lykänny blogiin postaamista viikkotolkulla. Nytkään en oikein tiedä mistä alottaisin, mutta äsken reissukuvia katellessa tuli se fiilis mikä mulle usein tulee suuria tunteita kokiessa: nyt on pakko kirjottaa, sylkästä ne tunteet ulos ennen kun ne syö mut sisältä päin ja jättää vaan tyhjän kuoren. 

Kun katoin kuvia meidän kuuden viikon matkalta, seitsemästä eri kaupungista, tunsin lähinnä hämmennystä. Hämmennystä siitä että kaikki se oikeesti tapahtu, etten ookaan nähny jotain satumaista unta elokuun lopusta asti. Reissun päällä ollessani olin toki innoissani uusista paikoista, nähtiin niin upeita asioita ettei sitä oikein voi vieläkään käsittää, mutta kuitenkin takaraivossa se vahvin ajatus joka ohjas mua oli ajatus siitä että pian pääsen kotiin.

Helmikuun yhdeksäs päivä mä pääsin. Pääsin kotiin, pääsin halaan mun perhettä kovempaa kun ikinä ja vuodattaan onnenkyyneleitä. Ekat kaks viikkoo olin onneni kukkuloilla. Kaikki oli just sellasta kun pitikin. Mun ei tarvinnu hetkeen stressata yhtään mistään, kaikki oli tuttua ja turvallista, pystyin nukkuun pitkään ja tuijottaan netflixiä niin paljon kun halusin. Näin paljon kavereita, sain lisää isoja haleja. Mutta niin. Pari viikkoo kesti että heräsin todellisuuteen.

Paniikki iski. Mulla ei oo oikeesti mitään suuntaa. Mulla ei oo enää melkein yhtään kavereita Vammalassa, kaikki on muuttanu johonkin ja jatkanu elämäänsä tavalla tai toisella ja nyt kun ne on taas nähny mut pitkän ajan jälkeen niin kuinka kauan mun pitää odottaa että ne päätyy taas Vammalaan? Jotenkin myös tuntuu etten oo enää ihan täysillä mukana kavereitten jutuissa, en tiedä mitkä on ne tän hetken inside-läpät. Kaikki tekee elämällään jotain ja mä vaan ajelehdin. 

I've postponed posting on my blog for weeks and weeks. And now I don't really know where to start but looking through all of my travel photos just now gave me the feeling I often get when experiencing great emotions: I have to write, I have to spit these emotions out before they'll eat me alive and just leave an empty shell.

When I was looking at the pictures from our 6-week trip, in seven different cities, I mostly felt confusion. Confusion because all that actually happened, that it turns out I haven't been having a magical dream since last August. On the road I was obviously excited about new places, we saw such amazing things that I still can't quite comprehend it, but all along the strongest thought at the back of my mind guiding me was I'm going home soon.

And on the 9th of February I did. I got home, I got to hug my family harder than I ever have before and I got to let out some happy tears. For the first two weeks I was super happy. Everything was exactly the way it was supposed to be. For a while I didn't have to stress about anything, everything was so safe and familiar, I could sleep in and stare at Netflix for as long as I wanted to. I met up with many of my friends, got more big hugs. But yeah. It took about two weeks for me to come back to reality.

I panicked. I have no direction in life, I have nearly zero friends in my home town. Everyone's moved out and moved on one way or another and now that they saw me after a long time, how long am I gonna have to wait for them to find themselves here in this tiny town again? Somehow I also feel like I'm not a 100% in with all the stuff my friends are talking about and doing, I don't know the latest inside jokes. Everyone's doing something with their lives and I'm just floating around.

Mulla on niin järjetön ikävä Sydneyyn. Neljässä kuukaudessa täysin ennaltaan tuntemattomasta kaupungista tuli mun koti. Sama juttuhan kävi aluks siellä - olin onnellisempi kun koskaan kunnes kuukauden jälkeen iski koti-ikävä. Ja nyt mulla on taas koti-ikävä, tällä kertaa vaan eri kohteeseen. Jos koti on siellä missä sydän on, niin onko mun sydän nyt halki keskeltä? Sannia lainatakseni: "jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"

Mä en oo talvi-ihminen, eikä yhden talven melkein kokonaan skippaaminen oo musta sellasta tehny. Mut on luotu lämpimään, mulla kuuluu olla hiekkaa hiuksissa ja auringossa palanut nenä ja varvastossut jalassa. Itkettää kattoo mun haalistuvia rusketusrajoja. Haluun olla bussimatkan päässä merestä.

Mun silmissä Sydney on nyt yhtä paljon mun koti kun Vammalakin. Mun host-perheestä tuli mun turvaverkko, ne teki Sydneystä mun kodin. Tällä hetkellä Vammalan etu on se, että mun "oikea" perhe on täällä ja no, vaikkei mun jotkut kaverit ookkaan Vammalassa niin parempihan se välillä oleva kilometrimäärä on pitää kaksi- tai kolme- kuin viisinumeroisena. Todennäkösesti mä en voi ikinä pysyvästi muuttaa Sydneyyn ellen saa kaikkia mun läheisiä mukaan, se oli ainoo syy miks mulla ylipäätään ikinä oli koti-ikävä. Eli nyt mulla on loppuelämäni koti-ikävä Ausseihin. Ei voi voittaa.

I miss Sydney so insanely. In four months the previously unknown city became my home. The same thing happened when I first moved there - I was happier than ever until after a month I got homesick. And now I'm homesick again, the location is just different. If home is where your heart is, is mine broken in half now? To quote a finnish singer, Sanni: "if I'm already home how can I be homesick?" (roughly translated)

I'm not a winter person, and skipping one Finnish winter almost completely didn't make me one. I was made for warmth, I should have sand in my hair and a sunburnt nose and thongs in my feet. Looking at my fading tan lines almost makes me cry. I want to be a bus ride away from the ocean.

In my eyes, Sydney is just as much my home now as Vammala is. My host family became my safety net, they turned Sydney into my home. (In case you're reading this, miss you all like crazy!!) Right now Vammala's advantage is that my "real" family is here and well, even though some of my friends aren't, it's probably better to keep the number of kilometres between us two or three digits instead of five. I can probably never move to Sydney for good unless I can take all my loved ones with me, that was the only reason I ever felt homesick in the first place. And now I'll be homesick for Down Under for the rest of my life. It's a lose-lose situation.

Ei kaikki oo enää huonosti, nyt kun alun shokista on selvitty. Mun pääsykoekirjat on tulossa postissa ja vaikken oo vielä hakenu niin mulla on vakaa aikomus hakea Tampereen yliopistoon lukeen enkkua. Mutta musta jotenkin tuntuu että mun koko elämän suunta riippuu kouluun pääsystä - tarviin sen tietyn rutiinin elämään. Vaikka aina valitan aikasin heräämisestä ja koulustressistä sun muusta niin oon kuitenkin onnellisimmillani kun mun päivissä on tietty kaava. Tampereelle muuttaminen myös tarkottais että mun elämä kulkis vihdoinkin jotenkin eteenpäin. Mulla on palava halu itsenäistyä joten vaikken pääsisi kouluun niin sitten todennäkösesti hakisin töitä Tampereelta ja muuttaisin joka tapauksessa. Ei näistä suunnitelmista voi olla varma, mutta jotain on tapahduttava. En halua enkä jaksa enää asua kotona. Vielä vuosi sitten ajatus omilleen muuttamisesta pelotti, mutta nyt musta tuntuu että oon valmis.

Silti jokanen sentti joka multa tästä eteenpäin jää säästöön on mahdollisuus lentää takasin kotiin, edes hetkeksi. ♥

It's not all bad though, now that I've survived the first shock. My entrance exam materials are on their way here on the mail and even though I haven't yet, I have a solid intention to apply for University of Tampere to study English. I somehow feel like the whole direction of my life depends on whether I'll get in or not - I need that certain routine in my life. Even though I always complain about waking up early and school stress and stuff, that's when I'm happiest, when my days have that routine. Moving to Tampere (a bigger city about 50km from here, fyi) would also mean that I would finally move forward in life. I have a burning desire to gain independence so even if I don't get in, I'll probably apply for jobs in Tampere and move anyway. I can't be sure with all these plans, but I know that something has to happen. I don't want to live with my parents anymore. About a year ago the idea of moving out still scared the hell out of me, but now I feel ready. 

Still, every cent I manage to save from now on will be a possibility to fly back home, even if it's for just a little while. ♥

No comments:

Post a Comment

Kommentoimalla voit olla mun aurinko ♥ / Leave your comment and you can be my sunshine ♥