.

Saturday 29 June 2013

Valo hetkessä saapuu

Merin kanssa lähdettiin seikkailemaan Houhajärven villiin yöhön, ja miten se on aina niin että Merin kans mulle tapahtuu kaikkee? Kun piti lähtee kotiin, mun skootteri ei käynnistyny... Sitten vielä klassiseen elokuvatyyliin alko sataa XD No, aivan upeita kuvia kyllä saatiin, vaikka itse sanonkin, ja skootterikin on jo kotona ihan kunnossa. Kiitos taas seurasta Meri ♥
Uudistin muuten tagit, mitäs tykkäätte?

osa kuvista on merin kameralla otettu niin siks vähän erilaiset värit

Thursday 20 June 2013

Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään

Tajusin tänään, että joskus tulee se päivä kun mun isovanhempia ei enää ole. Kerran oon jo kokenut sellaisen päivän. 8-vuotias Lotta tuli koulusta, meni keittiöön, ja näki äidin istumassa pöydän vieressä ja sen äidin keittämässä kahvia. Pöydällä oli Pollux-kerhon paketti ja hetkeen se pikku-Lotta ei nähnytkään muuta. Sitten äiti kertoi että toista mummua ei enää ole. Lotta ei osannut käsitellä asiaa, joten se vaan katsoi äitiä ja mummua ja Pollux-pakettia, otti sen ja avasi. Sitten se kysyi äidiltä, voiko pelata Star Shinea. Ei se pikku-Lotta tuntenutkaan sitä mummua vielä mitenkään kovin hyvin, sen ikäisenä se piti isovanhempia aika tuntemattomina ihmisinä, joiden luona käytiin välillä kylässä. Mutta se oli ensimmäinen kerta kun se kohtasi kuoleman, eikä se osannut oikein sanoa mitään. Se vaan tunsi itsensä vähän huonoksi ihmiseksi, kun ensimmäiset ja ainoat kyyneleet tuli vasta pari päivää myöhemmin. 

Tajusin senkin, että joskus kauempana tulevaisuudessa tulee sekin päivä, kun mun vanhempia ei enää ole. Pelkään sitä päivää ehkä enemmän kun mitään. Vanhemmat on ne jotka on aina, joskus niistä tykätään ja joskus ei, mutta kuitenkin ne aina vaan on. Ne on aina valmiina auttamaan jos on ongelmia. Ne on aina kunnossa ja iloisia. Sen takia varmaan oman äidin itku on pahinta mitä voi nähdä. 

Sen mummun poismenon jälkeen oon kyllä kohdannut kuoleman monestikin uudelleen, mutta ne on aina ollut jotain vanhoja ihmisiä, jotka tiesin tuskin nimeltäkään. Hautajaisia on tullut ja mennyt, mutta ei ne oo ikinä ollut mitenkään erityisen vaikeita tai itkettäviä. Kunnes tuli huhtikuun kahdeskymmenesviides päivä. Kun rehtori kertoi mitä on tapahtunut, tunsin hetken palanneeni kahdeksan vuotta ajassa taaksepäin ja olevani taas se pikku-Lotta meidän keittiössä. Siinä hetkessä tunsin itseni niin pieneksi ja yksinäiseksi. Hetken päästä mun oli myönnettävä itselleni, että tätä ei ohitettaisi pelaamalla jotain hevospeliä tietokoneella. Tällä kertaa surun käsittelemiseen menisi aikaa ja energiaa.

 Ja sitten tuli helatorstai ja mun elämän vaikeimmat hautajaiset. Enää se ei ollutkaan kukaan ventovieras joka siellä arkussa oli. Tiesin kuka se oli, enkä voinut estää itseäni tietämästä. Se oli sen huhtikuisen päivän jälkeen mun elämän toiseksi pahin päivä. Ja toisaalta se oli niin lohdullinen. Tiesin, että ystävä olisi nyt poissa meidän käsistä ja Taivaan Isä pitäisi siitä huolta. Mun tunteet meni sen koko päivän niin vuoristorataa, etten itsekkään pysynyt perässä. 

Enkä halua kokea mitään sellaista enää koskaan uudestaan.

p.s. ootteko vielä siellä? en tiiä miten blogin osotteen vaihtuminen vaikuttaa lukijoihin, eli elonmerkkejä kiitos! 

Thursday 13 June 2013

Look at the stars, look how they shine for you


tää biisi ei nyt liity tähän tekstiin mitenkään mutta ihan sama

Blogi oli alunperin nettipäiväkirja. Vaikken blogimaailman alkutaipaleesta paljon tiedäkään, niin oletan että blogiin kirjotettiin alunperin elämästä sellaisena kuin se on. Iloineen ja suruineen. Vähitellen mukaan astuivat lukijat, kävijämäärät ja bannerit. Elämä alkoi olla täydellistä. "Lähen nyt salille, huomenna meen kavereitten kanssa shoppaileen, ostan kohta uuden macbookin, sain muuten joululahjaks järjestelmäkameran ja iphonen ja 500€:n lahjakortin H&M:ään, värjäsin tänään hiukset kun juurikasvua oli ainakin puoli senttiä." Just. Huonoista jutuista ja niistä oikeista kuulumisista ja ajatuksista ei puhuta. 
Kun toi sata lukijaa tuli täyteen, heräsin hetkeksi miettimään mitä voin enää tänne kirjottaa. Noin sekunnin päästä tajusin, että ei sillä ole väliä. Mä tarvitsen kirjoittamista. Mulle se on tapa purkaa tunteita. Jotkut vetää lenkkarit jalkaan ja hikoilee niin paljon että unohtaa kaiken muun, jotkut roiskii värejä kankaalle kunnon aggressiolla. Mä kirjoitan. Ja mä kirjoitan ensisijaisesti itselleni, te lukijat ootte vaan mahtava bonus ja saatte mut tuntemaan välillä itseni tärkeäksi. 
Jos yhtään vähentäisin niitä ajatustekstejä täältä, tämä olisi kohta yksi persoonaton wnb-perfect -blogi muiden joukossa. En tiedä millä sanoisin tämän niin ettei se kuulostaisi itseni kehumiselta. Kuitenkaan tälläkään hetkellä tämä blogi ei ole oikea poikkileikkaus mun aivoista, se on vain raapaisu pintaan. Vaikka oon varsinkin viimeisen reilun kuukauden aikana kirjoittanut paljonkin mun tunteista, te ette tiedä vielä läheskään kaikkea. 
Te ette tiedä, että meillä on kotona oikeasti tosi kova kuri ja riitelen mun vanhempien kanssa ajoittain aika paljonkin. Ette tiedä että meidän perheellä on välillä raha aika tiukalla. Te ette tiedä niistä hetkistä, kun oon menossa suihkuun ja seison peilin edessä alusvaatteilla ja vaan masennun. Ette tiedä sitäkään, että viimeiset pari viikkoa on yhtäkkiä olleet mulle tosi vaikeita. Vaikka tämä blogi on vilissyt kuvia luokkaretkestä, ysien päivästä ja kevätjuhlasta, ette tiedä että mietin kaiken aikaa millaista kaikki olisi jos Marja olisi mukana, ja että lähes joka ilta kun pyörin sängyssä saamatta unta, ikävä iskee ja kyynelet tulee. Kaikki on paljon vaikeampaa kun en ole koulussa näkemässä kavereita joka päivä. 
Itse henkilökohtasesti luen mieluiten blogeja, joista saa jonkinlaisen käsityksen siitä bloggaajasta ihmisenä. Jos se on vaan täydellinen henkilö, jota ihaillaan ja jonka elämä näyttää oikeasti olevan täydellistä, se tuntuu vaan niin epäinhimilliseltä eikä siihen voi samaistua. Toivon ettette ole missään vaiheessa saanut musta sellaista kuvaa, oon parhaani mukaan yrittänyt jakaa ihan kaikenlaisia juttuja täällä blogin puolella. Tietysti ymmärrän, että monet haluaa pitää bloginsa positiivisena, mutta voisi se silti olla realistinen. 
Joo, ostin oikeesti tänään nahkahameen. Ei mulla muuta.

Tuesday 4 June 2013

Then comes the stormy rain, oh my

Silloin voin olla varma että on kesä, kun tekee mieli mennä sateeseen hyppimään eikä tule edes kylmä, äiti viettää kaiken aikansa kasvimaalla ja iskä pellolla, Larin on pakko ajaa nurmikko pari kertaa viikossa, Lenni potkii jalkapalloa ärsyttävästi talon takaseinään, pappa pakottaa syömään enemmän jäätelöä kuin kukaan pystyy, hengailen montulla kahtena päivänä peräkkäin, luokkasormuksesta tulee rusketusrajat, en jaksa meikata ja tiedossa on Särkänniemessä käynti serkkujen kanssa. Loma on parasta. ♥

Saturday 1 June 2013

We don't ever stop and we're never gonna change



Siitä on niin vähän aikaa, kun suunnittelin viikkotolkulla mitä laitan ekana koulupäivänä yläasteella päälle. Päädyin tyylilleni uskollisena maastokuvioisiin capreihin, toppiin jonka vedin perseen yli, tissivyöhön ja pinkkiin karvahuppariin. Unohtamatta tietysti niitä jäätävän isoja korvarenkaita. Oh those times. Oon yläasteen aikana muuttunu niin paljon, sekä henkisesti että fyysisesti. Oon kasvanu ihmisenä ainakin omasta mielestäni ihan huikeesti, ja se on vaikuttanu ulkonäköönkin. Seiskalla kävin välillä aamulla suihkussa ihan vaan sen takia, että "mun otsatukka meni muuten tyhmästi". Käytin ihan tajuttomasti puuteria, vaikka mun iho oli täysin virheetön. Ripset oli paakuilla ja sellanen melkein nude huulipuna oli tosi cool.

Nyt en jaksa aina edes kunnolla miettiä, miltä näytän. En jaksa enää käyttää muuta kuin bb-voidetta ja ripsaria. Jos tulee aamulla kiire, ennemmin syön kunnon aamupalan kun sudin sitä ripsiväriä. Jos koulussa peiliin kattoessani näytän rotalta, ajattelen että "no nää koulun peilit jotenkin leventää ja sitä paitsi valaistuskin on huono".

Seiskalla oli ihan hirveen noloo, jos joku vaikka näki kun meinasin kompastua omiin jalkoihini. Kyllä mulle edelleen käy välillä hehe silleen, mutta nykyään vaan nauran itelleni (just niin kovaa kun ikinä lähtee). Ennen tulin hirveen epäluuloseks jos joku vähänkin oudompi tuli jutteleen jotain, nykyään se on mun mielestä vaan kivaa ja vähän harmittaakin kun en oo mitenkään hirveesti tutustunu uusiin tyyppeihin.

Kuitenkin ilman yläastetta en olisi tutustunu niin moneen ihmiseen. Mulla ei ois Oonaa, joka on vaan yksinkertaisesti niin rakastettava ihminen. Mulla ei ois Sannia ja Iinaa, jotka on vaan välillä niin outoja, ettei voi muuta kun nauraa. Mulla ei ois kaveripoikia Veetiä ja Samuelia, jotka nauraa mulle kun häviän joka ikisessä pelissä. Mulla ei ois Johannaa, jonka miesseikkailuista on jääny parhaat muistot. Ilman yläastetta en tietäisi, mitä on draama. Ilman yläastetta en tietäisi kuinka paljon erilaisia ihmisiä on olemassa. Ilman yläastetta multa olis jäänyt niin monet naurut nauramatta. Ilman yläastetta multa olis jäänyt elämäni parhaat kolme vuotta elämättä.
 Kaikkein kamalinta on erota meidän luokasta. Kyynelet vaan virtas kun halailin kaikkia. Teistä on jokaisesta tullut mulle ihan hirveen tärkeä. Me ei ehkä olla ystäviä kaikki, mutta me ollaan luokkatovereita. Se merkkaa paljon. Meillä on ehkä parempi luokkahenki kuin kenelläkään muulla. Seiskalla kaikkia kehotettiin ottamaan esimerkkiä 7D:stä. Nyt ysillä saatiin välillä luokanohjaajalta vähän negatiivista palautetta (...), mutta edelleen useimmat opettajat piti meitä kiltteinä. Toivon vaan, että oltais tajuttu meidän luokan mahtavuus jo seiskalla. Nyt meni kaks vuotta siihen, että oltiin vaan omien kaveriporukoitten kesken. Vasta ysillä uskallettiin jutella avoimesti muillekkin kuin niille parhaille ystäville. Ja sitten lopulta aloin huomata, että puhuin vähän kaikille meidän luokkalaisille. Joihin olin huomaamattani tutustunut aika hyvin. Ja jotka on ihan mahtavia tyyppejä. 

Mulle tulee teitä kaikkia niin hirveä ikävä. Sitä, joka inhoaa ottaa kaikki asiat vastuulleen, mutta silti tekee sen joka kerta. Sitä, joka laulaa tai hyräilee lähes jokaisella tunnilla. Sitä, joka inhoaa monia opettajia, mutta silti onnistuneesti nuoleskelee niitä. Sitä, joka voi alkaa nauraa vaikka kesken tunnin, eikä kukaan pidä sitä outona. Niitä, joita ilman koko luokka on pulassa, kun ei ole ketään viittaamassa. Sitä, joka sanoo aina jotain niin tyhmää, että kaikkia naurattaa. Sitä, joka on pirteä ihan rauhassa eikä välttämättä tajua, että kaikilla ei ole keskiviikkoaamuisin niin hyvä fiilis. Sitä, joka pelkää yli kaiken ääneen lukemista vaikka ei lue koskaan mitään väärin. Niitä, jotka huutelee luokan ympäri tyhmiä inside-juttuja ja saa kaikki pyöritteleen silmiään. Sitä, joka on vaan niin ihana persoona, ettei sitä pysty vihaamaan vaikka välillä haluaisi. Sitä, jolla on Hollisterin vaatteita ja melkein laittoman swagit Converset. Sitä, joka luulee olevansa niin kovis, mutta ei tajua että kaikki nauraa sille, ei sen jutuille. Sitä, joka on vähän hiljainen mutta oikeasti ihan mukava.  Niitä, joiden kanssa voi heittää bussissa huonoa läppää vaikkei muuten erityisemmin liikuttaisi samoissa porukoissa. Sitä, joka kujaa vähän liian usein.

Haluan oikeasti että me pidetään se luokkakokous. Haluan nähdä millainen kenestäkin on tullut. Joku saattaa olla rikas insinööri ja elää idyllistä perhe-elämää. Joku on saattanut muuttaa Kanadaan tai Intiaan tai Argentiinaan. Joku on saattanut kirjoittaa lukiosta seitsemän ällää ja miettii silti edelleen, mikä haluaa olla isona. Joku saattaa olla onneton yksinhuoltaja, jonka päässä pyörivät vain sähkölaskut ja veronpalautukset. Joku saattaa olla juuri siinä ammatissa, josta on aina haaveillut ja on sanoinkuvaamattoman onnellinen. Joku saattaa olla aivan samanlainen kuin nytkin. Kukaan ei tiedä, mitä meistä tulee. Kaikki on mahdollista.

Halusin vaan sanoa että ootte parhaita ♥

lisää kuvia tulee varmaan myöhemmin :)