.

Thursday 24 April 2014

Half a heart without you


25.4.2013 piti olla ihan tavallinen torstai. Sitä se olikin kello kymmeneen asti. Aamun ilmasutaidontunneilla ihmetellään onkohan Marjalla taas migreeni ja pääseeköhän se illalla olevaan tapahtumaan. Toivotaan parasta ja harjoitellaan ohjelmanumerot loppuun asti. Sitten juuri ennen välkän alkamista tulee rehtorin kuulutus, jossa käsketään 9D:n oppilaita tulemaan välittömästi opon luokkaan. Me mennään Emmin kanssa suoraan sinne ja istutaan Heinin ja Saritan seuraan siihen pulpettiryhmään, missä me aina opontunneillakin istutaan. Luokassa on luokanohjaaja, rehtori, opo, vararehtori ja sosiaalityöntekijöitä. Mulla on jotenkin paha tunne tästä, mutta en silti osaa odottaa mitään sellaista mitä rehtori seuraavaksi sanoo. "Minulla on suuri suru kertoa, että luokkanne oppilas on tehnyt itsemurhan eilen illalla." 

Tuntuu kuin joku olisi tuikannut veitsen suoraan mun sydämeen. Tuijotan liikkumatta lattiaan samalla kun sanat uppoavat tajuntaan. Aivot hylkii niitä, hokien "tää ei voi olla totta". Jostain sumun takaa kuuluu kuinka rehtori sanoo "Perhe on nyt yhdessä ja heillä ei ole mitään hätää." Ympäriltäni alkaa kuulua nyyhkytystä, nostan katseeni. Nähdessäni kaikkien surulliset ja tuskan vääristämät kasvot ymmärrän. Ymmärrän totuuden, ja se sattuu. Käännyn vasemmalle ja halaan Emmiä lujempaa kuin ikinä ennen. Kyynelet tulevat vihdoinkin. Luokan pojat lähtevät yksi toisensa jälkeen ulos, pois. Me noustaan ja kävellään käytävälle, ei me voida jäädä tänne, tähän luokkahuoneeseen missä me kuultiin pahimmat mahdolliset uutiset. Vastaan tulee nuorempia oppilaita, katsoen pelokkaan näköisinä kaikkia itkuisia kasvoja. Vastaan tulee myös ihmisiä, jotka tiesivät kuka Marja oli tai keitä me olemme. Itkua ja halauksia, niin paljon halauksia. Liikaa kyyneliä joille ei ikinä olisi saanut tulla tarvetta.

Pian löydän itseni naulakoilta laittamassa kenkiä jalkaan, ja Oonakin on siinä, en edes tiedä missä välissä se tuli, mutta oon vaan kiitollinen että meidän porukka on kasassa. Heini itkee hysteerisesti eikä melkein saa henkeä, mä halaan sitä ja sanon että kaikki on hyvin vaikka tiedän ettei ole. Me lähdetään ulos, auringonpaisteeseen joka tuntuu vaan nauravan ivallisesti meille. Kävellään pieni lenkki ympäriinsä tietämättä oikein mihin mennä. Lopulta päädytään penkille seinän viereen ja Oona sanoo "muistakaa että Oona ja Emmi ja Lotta ja Heini ja Sarita on aina yhdessä". Lopulta me mennään takaisin opon luokkaan, ja löydetään sieltä sosiaalityöntekijöitä ja vielä joitain meidän luokan tyttöjä, joista tiedän että ne oikeasti välittää Marjasta. Istutaan ringissä kauan, en tiedä kauanko, ja puhutaan. Itketään ja puhutaan. Jossain vaiheessa sosiaalityöntekijät ovat lähteneet, en tiedä minne. Tiedän että heidän työnsä on auttaa mutta jotenkin on helpompi hengittää kun ollaan vaan keskenämme, vaan me jotka tunnettiin Marja. Kyyneleet vaihtuvat surullisiksi hymyiksi onnellisia muistoja ajatellessa.

Kännykkä on jossain vaiheessa pakko ottaa esille. Monta vastaamatonta puhelua ja "soita heti!" -viestiä äidiltä. Pakotan itseni käytävään ja soitan. Puhelun tuutatessa kaksi meidän riparilla ollutta poikaa kulkee ohi ja yrittää hymyillä kannustavasti, hymyä joka ei ylety silmiin, näyttää peukkua ja taputtaa olkapäälle. Tulee vahvempi olo, en tiennyt että nuokin välittää. Äiti vastaa. Kysyn paljonko se tietää, ja olen onnellinen kun se vastaa että kaiken, ei tarvitse sanoa sitä ääneen, kaikki olisi todellista sitten. Sanon etten halua lähteä koulusta ennen kuin on pakko. En sano, että sen takia koska kotona mun odotettaisiin jotenkin käsittelevän asiaa, kun kuitenkin kaikki mitä haluan on mennä sänkyyn ja nukkua, käpertyä niin syvälle peiton alle ettei kukaan koskaan löydä mua. Äiti lupaa tulla hakemaan, ettei tarvitse kestää muiden katseita ja kysymyksiä bussissa.

Oona ehdottaa meille että oltaisiin illalla yhdessä, ei kukaan voi olla yksin. Kotiin päästyäni vaihdan jumpsuitin päälle ja pesen naamasta sen mitä meikeistä on jäljellä, ja lähden iskän kyydillä Oonan kotiin. Emmi, Sarita ja Heini on siellä jo. Me leivotaan mutakakkua, Marja rakasti sitä. Selataan yhdessä facebookin etusivua rip-kirjoituksineen. Olo on yllättävän rauhallinen, kun me ollaan tässä yhdessä, mikään ei vie meiltä toisiamme. Takaisin kotiin päästyäni käyn vain kuumassa suihkussa pesemässä raskaan päivän pois, mutta eihän se lähde, se ei koskaan lähde. Menen sänkyyn kuolemanväsyneenä, mutta saman tien kun olen yksin pimeässä huoneessa, ajatukset tulevat. Oikeastaan kysymykset, liian monet kysymykset. Suljen ne väkisin pois ja pakotan itseni nukahtamaan.

Seuraavana aamuna koulun liikuntasalissa on yhteinen aamunavaus. 9D istuu eturivissä, liian lähellä pienellä pöydällä olevaa valokuvaa, sattuu. Oona soittaa kauniisti huilulla Herra kädelläsi ja me istutaan käsi kädessä ja niiskutetaan ja annetaan kyynelten valua. Rehtori lausuu kauniita sanoja, ja mun sisällä palaa viha, sä et tuntenut Marjaa, ole hiljaa. Mä oon hetkittäin niin sanoinkuvaamattoman vihainen kaikille ja kaikelle että tekisi vain mieli juosta ulos tästä salista. Mutta tiedän ettei maailman ääriin juokseminenkaan auta, ei mikään auta juuri nyt.

Auditoriossa on kaunista. Siellä on kymmeniä, ellei jopa satoja kynttilöitä, joiden keskellä säteilee toinen valokuva. Sinne tulee paljon ihmisiä, mutta mua ei kiinnosta, istun eturivissä, rutistan Meriä sylissäni ja tuijotan sitä valokuvaa. Jos tuijotan tarpeeksi kovaa, tuletko takaisin? Siellä on myös kirja, johon saa kirjoittaa, muistoja, ajatuksia, vaikka laulunsanoja, perheelle. Sen edessä on pitkä jono. Kirjoitan mitä mieleen tulee, pari riviä Chisun biisistä ja sen kuinka Marja riparilla osti monta tuubitoppia. Laskiessani kynän en ole edes varma mitä kirjoitin, enkä tiedä saako siitä käsialasta mitään selvää. En tiedä enää mistään mitään, en välitä. 

~

Elämä alkaa rullata eteenpäin, olin mukana tai en, ja ennen kuin huomaan on kulunut kuukausi, kaksi kuukautta, puoli vuotta. Ja nyt vuosi. Joka päivä ajattelen Marjaa, mutta enää se ei tarkoita että itkisin joka päivä. Musiikki on auttanut mua ihan äärettömästi, samoin kirjoittaminen, puhumattakaan kaikista ihanista ihmisistä joita mun ympärillä on.Vaikken ymmärrä tapahtunutta, tiedän että elämässä kaikki tapahtuu syystä, niin julmalta kuin se kuulostaakin. Mä oon vahvempi kuin koskaan ennen, ymmärrän tätä maailmaa paljon paremmin, ja elän elämääni täysillä Marjankin puolesta, se ei vaan löytänyt itsestään voimia siihen. Vaikkei meidän ryhmä ole enää ihan sama kuin ennen, tiedän että Oona ja Emmi ja Lotta ja Heini ja Sarita on aina yhdessä, kytketty toisiimme sellaisen tapahtuman kautta jota ei voi kovin moni muu ymmärtää.

Vaikka kirjoitin pitkän ja surullisen tekstin ja itkin ja tärisin tunteitani purkaessani, oon päässyt eteenpäin. Se on tärkeintä, mutta se ei tarkoita että unohtaisin. Mä tuun ikuisesti muistamaan ne vihreät silmät jotka aina tuikki hyväntahtoisen ilkikurisesti ja joskus pyöri ympäri jollekkin mitä sanoin. Mä tiedän että ne silmät katselee mua ja on ylpeät musta, ja pyytää anteeksi ettei voinut pysyä täällä pidempään. Niiden voimalla mä jaksan. Niin kauan kunnes mä kuolen vanhana ja harmaana ja onnellisena.

nyt olet vapaa ja mukana tuulen / saat kulkea rajoilla ajattomuuden / olet kimallus tähden, olet pilven lento / olet kasteisen aamun pisara hento / et ole poissa, vaan luoksemme saavut / mukana jokaisen nousevan aamun / ja jokaisen tummuvan illan myötä / toivotan sinulle hyvää yötä
♥ Marja Katariina 26.3.1997 - 24.4.2013 ♥

32 comments:

  1. Oot ihan hurjan rakas <3 -Emmi

    ReplyDelete
  2. Lotta ehkä kaunein ikinä lukemani teksti ja kyyneleetkin valui♥ mä itse tuona päivänä olin sammuttanut puhelimen ja olin pääsykokeissa.. pääsykokeitten jälkeen laura soitti ja kertoi.. ensimmäisenä mietin sua ja itkin♥ harmittaa vain kun ei olla jatkoriparia pidetty.. sanat ei riittäny viime viikollakaa ku vein punaisen ruusun marjan haudalle.. mutta olo helpotti ja toivon sullekki kaikkea hyvää♥

    ReplyDelete
    Replies
    1. kiitos kaikesta ♥ ja joo munkin mielestä se jatkoripari ois ollu tosi kiva!!

      Delete
  3. Voi rakas Lotta - haleja äidiltä!

    ReplyDelete
  4. "Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän,
    hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli."
    Ps. 34:19

    Onneks taivaassa on hyvä olla, tsemppiä teille kaikille<3

    ReplyDelete
  5. Voi ihana Lotta. Mitä pidemmälle tätä postausta luki, sitä syvemmäksi muuttui päässä se samanlainen pelottava tyhjyys mitä sillon vuosi sitten. Eikä mun tyhjyys ollut mitään teidän tyhjyyteen verrattuna. Onneks sain myöhemmin katsoa vierestä, kun te kaikki yhdessä rakensitte uusia juttuja vanhoista muistoista ja uusista asioista sen tyhjyyden tilalle. Ootte kaikki niin vahvoja ❤️

    ReplyDelete
    Replies
    1. mä en enää tiiä mitä sanoisin, kiitos oot ihana ♥

      Delete
  6. Aivan ihana teksti, yleensä tälläset vaikuttaa kovin teennäisiltä mutta tässä sitä ei ollu ollenkaan! Aloin melkein itekkin itkeä enkun luokassa kun luin, vaikken Mariaa tuntenutkaan enkä sua tunne :)

    ReplyDelete
  7. Olis varmaan pitäny avata tää kotona eikä psykan tunnilla. Eilen kävin haudalla ja kävin tän ihan saman läpi, sen päivän ja sen viikon. Vaikka kaikki on muuttunu ja tavallaan kuitenkaan mikään ei oo, ei me koskaan unohdeta Marjaa eikä toisiamme ❤

    ReplyDelete
  8. Oih♥ tosi kaunis teksti♥

    ReplyDelete
  9. Sanattomaks vetää! Niin kauniisti kirjoitettu <3 elämä jatkuu vaikka tollasina hetkinä se tuntuu olevan mahdotonta. Onneks rakkaus on väkevämpi kuolemaa <3 voimia ja kiitos <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. kiitos ja niin paljon voimia ja halauksia sullekkin milja ♥

      Delete
  10. en tiiä mitä sanoo. oot rakas♥

    ReplyDelete


  11. Tämä herätti todella paljon ajatuksia. Ootte vahvoja persoonia kaikki.

    ReplyDelete
  12. Lotta oot ihana!<3 Silju

    ReplyDelete
    Replies
    1. ite oot ja mä tykkäisin halata sua ilmankin tota lempinimee ♥

      Delete

Kommentoimalla voit olla mun aurinko ♥ / Leave your comment and you can be my sunshine ♥