Thoughts

Kuukauden se kesti. Kuukauden olin täysin onneni kukkuloilla täällä ja tuntu melkein, ettei mulla voisi ikinä olla mitään syytä haluta takas Suomeen. Kaikki oli täydellistä ja ihanaa. Sitten yhtäkkiä uutuudenviehätys vaihtu koti-ikävään. Mulla oli liian monta vapaapäivää peräkkäin ja liian vähän tekemistä - ehdin ajatella. Olisin sekunnin murto-osassa luopunu tästä kaikesta, jos vaan olisin päässy pikkuveljien kaa kotisohvalle kattoon Frendejä. Ajatus siitä, kuinka pitkään aikaan en pääse halaan äitiä ja pitään poliittisia väittelyitä iskän kaa tuntu ylitsepääsemättömältä. Toivoin niin kovaa, että mun kissat olis vieressä kehräämässä ja lohduttamassa. 

Tää kesä oli niin hyvä, sisälsi niin monta mahtavaa kokemusta hyvien ystävien kaa. Disney-biisien kuuntelu Poronrannassa auringonlaskun aikaan, tietysti suoraan pullosta juodun viinin höystämänä. Extempore road trip kaatosateessa niin että hädin tuskin näki eteensä, eväinä Estrellan herkkuchipsit. Mieletön reivaus parvekkeella josta näkee kirkon ja kaikki ohikulkijat. Ja tietysti mun läksiäiset. Kaikki parhaat kaverit koolla yhtä aikaa, mitä muuta voi elämältä toivoa? Noin hyvän kesän jälkeen pois lähteminen tuntu aluks hyvältä, otin kaiken irti viime hetkistä Suomessa. Mutta noita hetkiä onkin sitten hyvä miettiä sillon, kun kävelee aamukahdelta kotiin eikä heti edes huomaa itkevänsä. Kaikki oli liian ihanaa, eikö olis paljon helpompaa jos ei olis mitään mitä muistella? 

Koti-ikävä iski korkeelta ja kovaa, kun salama kirkkaalta taivaalta. Kun mietin näitä kuukausia, jotka vielä on edessä ennen kotiinpaluuta, niin välillä iskee epäilys ja melkein paniikkikin että oonko mä oikeesti ihan päästäni sekaisin kun luulen selviäväni tästä. Miks mä lähdin maailman toiselle puolelle, kun mulla oli kotona kaikki hyvin? Mutta heti sen ikävän iskettyä tiesin, että se on vaan kestettävä. Olin oikeestaan jo vähän ihmetelly missä se viipyy. Pääsin onneks jo siitä pahimmasta vaiheesta yli, ja nyt elämä taas hymyilee. Pari päivää oli mieli maassa, enkä yhtään epäile etteikö tälläsiä vaiheita tulisi vielä monta lisää. Turvallinen tuntuu aina hyvältä, mutta tiedän, että jos en nyt olisi täällä niin miettisin vielä monen vuoden päästäkin että mitä jos olisin lähteny. 

Vaikka läheisiä nyt onkin suunnaton ikävä, mikään ei voita sitä jälleennäkemisen hetkeä. Tiukkoja halauksia ja onnenkyyneleitä. Odotan sitä. Mutta teen myös paljon muuta kun odotan, nautin mun kuukausista täällä täysillä. Uskon, että se fiilis etten halua koskaan kotiin ehtii vielä tulla takas, mutta just nyt kuljen kultaista keskitietä. Palmut huojuu pihalla, mun kroppa on täynnä rusketusrajoja, enkä vaihtaisi tätä mihinkään.