Tässä elämä on, oma, kallis ja tarpeeton

Ihan muutaman vuoden ikäsenä olin varma, että musta tulee isona tangokuningatar. Sitten ala-asteella tajusin, että hei, tango on noloo musiikkia, musta tuleekin pop-tähti. Siitä unelmasta tuli mun elämän peruspilari, ja  10-vuotiaana muistan kysyneeni iskältä, että kuskaako se mut Tampereen koelauluihin sit kun oon tarpeeks vanha Idolsiin. 

Voisinpa mennä viisi vuotta ajassa taaksepäin. Haluun olla lapsi. Kaikki oli paljon helpompaa. Jos oli huono päivä, pysty vaan sulkeutuun omaan huoneeseen ja leikkiin barbeilla. Kaikki oli heti paljon paremmin. Ei tarvinnu huolehtia tulevaisuudesta. 

Kun opo kysy multa kahdenkeskisessä keskustelussa, mitä oon aatellu lukion jälkeen, en oikein voinu sanoo että musta tulee pop-tähti. Tässä vaiheessa pitäis olla jo vähän realismia pelissä, ja tietää se oma haaveammatti. Mutta mä mietin edelleen onko lukio oikee paikka mulle. Vaikka tiedän että se on, mutta haluisin hyvän työn tekemättä mitään. Sen takia mun unelma ois olla laulaja tai kirjailija. Ei tarvi koulutusta. Ja ne on ne kaks asiaa, joissa oon ees jotenkin hyvä ja joista nautin.

Oon alkanu oikeesti miettiin näitä asioita. Mun on pakko mennä lukioon, koska sieltä on kaikki ovet auki. Musta voi tulla mitä vaan. Harmi vaan, että siinä on ihan liikaa vaihtoehtoja.