This time last year everything was so different

En olisi viime vuoden toukokuussa uskonut että mun elämä olisi tälläistä kuin nyt. Että joskus en enää vaan jaksaisi lukee kokeisiin. Että alkaisin käymään lenkillä ja nostaisin mun 1500 metrin tulosta puolellatoista numerolla. Että ostaisin ysin kevätjuhlaan mekon, jonka helma ylettyy nilkkoihin asti. Että en haluaisikaan kesälomalle. Että lakkaisin vihaamasta meidän luokan poikia ja jotkut niistä olisi jopa mun kavereita. Että valmistautuisin laulamaan yksin kokonaisen laulun koko koulun edessä. Että olisin meidän luokan pesisjoukkueessa mukana vaikka oon huono. Että mulle tulisi karkinsyönnistä paha omatunto. Että en käyttäisi enää puuteria, vaikka mun iho on ihan yhtä huonossa kunnossa kuin silloinkin. Että multa puuttuisi yksi ystävä. 

Elämä muuttuu niin hyvään kuin pahaan suuntaan. Se on just niin kurjaa tai ihanaa kuin me itse halutaan. Pystyn olemaan onnellinen vaikka juuri tänään tuntuu että kaikki menee pieleen. Mutta pystyn myös olemaan tosi pahalla päällä vaikka aurinko paistaa ja linnut laulaa kun herään. 

Loppujen lopuksi kaikki on asenteesta kiinni. Mitä jos seuraavana huonona hiuspäivänä kattoisit vaan peiliin, toteisit "fuck it", ja lähtisit kouluun? Mitä jos seuraavan kerran kun joku tuijottaa sua ilkeesti, kattoisit uudestaan, ja tajuaisit että sehän hymyili sulle?

On vaikeaa ymmärtää, kuinka aika kuluu. Kuinka päivät vilisee ohi eikä sitä edes tajua. Miten asiat voi muuttua niin paljon näin lyhyessä ajassa? Ajassa, joka tuntuu lyhyeltä, mutta onkin loppujen lopuksi aika pitkä? Sitä ei ehkä kukaan koskaan täydellisesti ymmärrä. Eikä ehkä tarvitsekkaan.